Jakso 9: Ukrainan sota

Aaltoilevaa instrumentaalimusiikkia.

Intro, Liisa Heinänen: Silloin heti aamulla mä katsoin niitä uutiskuvia, kun Venäjä hyökkäsi. Silloin jo näkyi niitä pommitettuja taloja. Mulle tuli sellainen olo, että ei ole mitään järkeä tässä, että maa tulee toiseen maahan ja tuhoaa niiden kodit ja yhteiskunnan.

Sitten tällä hetkellä ehkä suurin huoli on se, että me ei saada unohtaa Ukrainaa ja että Ukrainan on voitettava tämä sota.

Musiikki hiljenee.

Tuula Mannermaa: Olen Tuula Mannermaa, Pirkkalan seurakunnan pappi. Tervetuloa kuuntelemaan podcastia sellaisesta vakavasta aiheesta, joka on koko ajan esillä, eli Ukrainan sodasta.

Liisa: Ja minä olen Liisa Heinänen, olen taustaltani toimittaja ja ehkä sen takia seurannut tätä Ukrainan tilannetta ehkä vähän tavallista enemmän. Ja juuri siksi tämä aihe kiinnostaa mua.

Tuula, muistat varmaan sen, kun Ukrainan sota alkoi 24. helmikuuta? Mitä sulle silloin tapahtui, miten koit sen tilanteen?

Tuula: Muistan hyvinkin sen päivän. Olin rippikoululaisten kanssa ja juteltiin aika paljonkin sodasta, oltiin järkyttyneitä siitä. Nuoret miettivät sitä. Muistan vielä, kun päivitin Facebookiin illan tullen sellaisen ajatuksen, että maailmassa on liki kahdeksan miljardia ihmistä, jotka haluaisivat elää rauhassa. Että kuinka sitten aika pieni joukko saattaa saada aikaiseksi sen, että sota syttyy. Mietin siis näitä johtajia.

Sitten seuraavana päivänä sain vielä omassa elämässäni huonoja uutisia. Läheiseni kertoi, että hän on sairastunut vakavasti. Ne olivat aika synkkiä ja mustia päiviä elämässäni.

Missäs sä olit?

Liisa: Sinä päivänä, silloin torstaina, olin menossa elokuviin. Siitä oli sovittu ystäväni kanssa jo aiemmin. Me oltiin menossa katsomaan Hytti numero 6. Mietin, että haluanko lähteä katsomaan sitä, kun se on kuvattu Venäjällä. Sitten kuitenkin mentiin. Tämä ystäväni, joka on ortodoksi, sanoi siellä elokuvissa, että hän ei voi käsittää sitä, että ortodoksit hyökkäävät toisten ortodoksien kimppuun.

Tuula: Millaisia tunteita sä kävit silloin läpi ja tällä hetkellä koet tämän sodan takia?

Liisa: Silloin heti aamulla mä katsoin niitä uutiskuvia, kun Venäjä hyökkäsi. Silloin jo näkyi niitä pommitettuja taloja. Mulle tuli sellainen olo, että ei ole mitään järkeä tässä, että maa tulee toiseen maahan ja tuhoaa niiden kodit ja yhteiskunnan.

Sitten tällä hetkellä ehkä suurin huoli on se, että me ei saada unohtaa Ukrainaa ja että Ukrainan on voitettava tämä sota. Muuten tästä ei tule mitään, koko maailman jatkosta.

Tuula: Niin, ja mä mietin jotenkin sitä, että kun muu Eurooppa on aika tiukilla… Tai Ukrainakin kuuluu Eurooppaan, mutta meillä on energiakriisi ja on tällaisista perusasioista kuin lämmöstä ja ruoasta puute. Jos niiden kanssa tulee ongelmia, niin sehän aiheuttaa ristiriitoja ja konflikteja ja eripuraa. Millä tavalla jaksetaan sitten huomioida Ukraina ja ukrainalaiset. Tokihan siinä tulee väsymystä, kun uutiset vain toistuvat.

Olen miettinyt tämän kriisin myötä paljon myös pelkoa. Tällaisina epävarmoina aikoina me helposti lähdetään lietsomaan pelkoa, ja pelko myös tarttuu ihmisestä toiseen. Voi nousta jopa paniikki. Ja aina kun ihminen on peloissaan tai paniikissa, hän myös tulkitsee asioita voimakkaammin ja väärin.

Toisaalta sitten on niinkin, että kun tunnetilat meissä ihmisissä tarttuvat, niin myös se rauha voi tarttua. Tällaisissa kriisipaikoissa olisi tärkeää, että me osattaisiin jakaa niitä asioita. Siksihän me tehdään tätä podiakin nyt. Ja jollain lailla jakaa niitä kipeitä tunteita tai huolia, mutta myös etsiä tukea ja rauhaa toinen toisistamme.

Tulee mieleen Jeesus siellä myrskyssä. Mä olen jossain saarnassa tai muualla siitä puhunut, ja taas se tulee mieleen. Opetuslapset olivat paniikissa siellä veneessä ja he herättivät Jeesuksen. Ja se Jeesuksen rauha tarttui siihen joukkoon, kun hän oli levollinen. Kertomuksen mukaan rauha tarttui jopa ympäröivään luomakuntaan. Tällaista toivoa ja rauhaa me tarvitaan.

Rauhallinen välimusiikki.

Tuula: Sä olet Liisa toimittaja, niin kuin sanoit, ja olet senkin takia seurannut Ukrainan sotaa erityisesti. Mitä sä olet siitä havainnoinut, mitä kaikkea olet seurannut?

Liisa: Tietenkin ihan uutisvirtaa useammasta lähteestä. Välillä on hyviä ja välillä huonoja uutisia. Alusta saakka olen seurannut myös Ukrainan presidentin Zelenskyin Instagram-tiliä. Siellä on joka päivä kannustuspuhe ukrainalaisille. Lisäksi siellä on juttua kansainvälisistä vierailijoista ja valokuvia sodan tilanteista.

Mä jotenkin ihailen tätä Zelenskyiä, joka oli alun perin lakimies ja sen jälkeen showbisneksessä ja sieltä kasvanut kansansa johtajaksi. Kun sota alkoi, oli oletus, että hän lähtisi saman tien pois, mutta hän jäikin sinne ja alkoi johtaa kansaa.

Hänellähän on juutalainen tausta. Olen miettinyt sitäkin, että voisiko olla niin, että Jumala on valinnut hänen kansan johtoon tässä tilanteessa. Mitä sä ajattelet, onko tämä vähän villi ajatus?

Tuula: No, Zelenskyissä olen kiinnittänyt huomiota siihen, että hän ei johda sotaa vain asein vaan myös ihmisten mielissä. Ja hänen taustansa on tosiaan sellainen, että hänellä on ehkä perhetaustansakin puolesta sydämen halu tehdä näin. Voihan sen ajatella sillä tavalla, että oikeat ihmiset tulevat oikeille paikoille.

Kävin tässä muutama viikko sitten Rauli Virtasen näyttelyssä. Hänhän on toimittaja, joka on ollut kautta vuosikymmenten eri kriisipesäkkeissä. Näyttelyssä oli kuvia myös Ukrainasta. Mulle ne kuvat olivat toisaalta surullinen näky siitä, mitä ihminen täällä tekee, että eikö me muututa ikinä mihinkään.

Mutta sitten jostain syystä mulle jäi päällimmäiseksi jokin sellainen hyvä tunne, lämmin tunne. Mietin, että miten voin tuntea näin, kun olen katsonut tällaisia kuvia. Sitten hoksasin, että niistä välittyi halu auttaa ja tukea toisiaan. Mikä se on, mikä ihmisestä nousee kovassa paikassa? Halu johonkin hyvään ja auttamiseen.

Tästä tulee tietysti mieleen Bonhoeffer ja hänen virtensä 600, joka on varmaan useimmille tuttu. Siinä toivon kynttilät palavat, vaikka Bonhoeffer teki virren vain vähän ennen kuolemaansa. Ja kyllä mua liikuttaa sekin, että kovissa tilanteissa ihmisistä nousee tarve rukoilla, ihmiset rukoilevat yhdessä.

Liisa: Ukrainassakin rukoillaan. Siellä toimii tällainen kansainvälinen rukousliike, joka toimii myös täällä Pirkkalassa ja meidän omassa seurakunnassamme. Me ollaan oltu yhteydessä Ukrainaan ja kuultu sieltä, että se oikeasti vaikuttaa ja auttaa heitä, että me rukoillaan.

Ajattelin lukea tervehdyksen, joka oli erään naisen Facebook-sivulla.

”Lue huonoja uutisia ja rukoile. Lue hyviä uutisia ja rukoile. Naura sotavitseille ja rukoile. Itke tuskissasi kuolleiden puolesta ja rukoile. Ole kurinalainen ja rukoile. Kiitä aamunkoitosta ja rukoile. Vie ruokaa ja lääkkeitä pakolaisille ja rukoile.”

Sitten hän kirjoitti siinä vielä, että:

”Sota syö elämää, rauhaa ja rauhanomaisia asioita. Meidän ei tule antaa sille epätoivoamme. Pese siis pääsi, pukeudu puhtaisiin vaatteisiin, siivoa koti, älä unohda syödä. Rapsuta lemmikin korvaa, halaa ihmisiä, katso taivaalle ja rukoile.”

Rauhallinen välimusiikki.

Liisa: Tuula, sä olet varmaan rippikoululaisille joutunut monta kertaa vastaamaan kysymykseen, että miksi Jumala sallii sodan. Ja nyt Ukrainan sodan aikana moni aikuinenkin on sanonut, että ei voi uskoa Jumalaan, joka sallii tällaisen pahan. Mitä sä vastaat rippikoululaisille ja näille muille?

Tuula: Nämä ovat isoja kysymyksiä. Mutta niinhän se on, että ihmiset sodan aloittavat, eihän Jumala sotaa halua. Mutta tullaan vaikeisiin kysymyksiin, joita ovat teologit, paljon viisaammat kuin minä, pohtineet vuosisatoja, jopa vuosituhansia.

Tässä täytyy miettiä ihmisen vapaata tahtoa. Jumala on antanut meille vapaan tahdon, mikä tarkoittaa sitä, että me ollaan vapaita valitsemaan. Se voi tarkoittaa sitä, että ihminen valitsee myös väärin. Tietäähän sen itsestäänkin, että on kykenevä ajattelemaan hyviä ajatuksia ja pahoja ajatuksia, ja myös tekemään hyviä ja pahoja tekoja. Meissä on kyky rakentaa hyvän ja pahan kehiä.

Tarkoitan tällä hyvän kehällä sitä, että kun teen toiselle hyvää, joskus jopa annan itsestäni enemmän… Siitä lähtee liikkeelle sellainen, että toinen haluaa myös vastata hyvällä. Mutta onhan se myös niin, että joissain tilanteissa ihminen saattaa tulla ulosmitatuksi. Vaikka kuinka yrittäisi hyvää, se toinen osapuoli ei vastaa siihen hyvällä vaan ulosmittaa. Ja mielestäni silloin on eri tilanne, silloin on rajan laittamisen paikka.

Liisa: Onko evankelisluterilaisella kirkolla jokin kanta sotaan? Saako sotia?

Tuula: Tämäkin on iso kysymys. Nyt sä Liisa pommitat mua isoilla kysymyksillä (naurahtaen), mutta yritän vastata.

Kyllä kirkko ajattelee sillä tavalla, että sota on kaikissa muodoissaan paha asia. Ei siitä mitään hyvää seuraa, kun joudutaan ottamaan aseet esille. Mutta jos ei muuta mahdollisuutta ole pitää huolta omasta väestään ja omasta maastaan, niin silloin se on viimeisiä keinoja. Joskus on pakko astua se askel, että joudutaan ottamaan voimakeinoja käyttöön. Eli sellainen sota on jollain tavalla, voiko sanoa oikeutettua tai hyväksyttävää. Pakon edessä maata saa puolustaa.

Liisa: Kun luen näitä sotauutisia, usein tulee mieleen Bertold Brechtin runosta sellainen ajatus, että vain äidit itkevät molemmilla puolilla rintamaa. Ajatus siitä, että kaikki lopulta häviävät sodassa, kukaan ei voita.

Surullista välimusiikkia.

Liisa: Kun päivitin Facebookiin Ukrainan sodasta, niin eräs Facebook-kaverini vastasi siihen, että rukoillaan Ukrainan puolesta. Toinen sitten kommentoi, että ei rukous auta mitään, siellä tarvitaan aseita.

Itse kommentoin sitten vielä, että vanha kristillinen sananlasku kuuluu ”ora et labora”, rukoile ja tee työtä. Mitä sä Tuula ajattelet siitä, onko rukouksella jokin merkitys?

Tuula: On kyllä. Rukoushan on mysteeri, se täytyy sanoa heti alkuun. Jumalahan tietää oikeastaan kaiken. Raamatussa sanotaan, että Jumala on kaikkitietävä.

Rukous on vuorovaikutusta, se on keskustelua Jumalan kanssa, viipymistä hänen edessään. Se muuttaa rukoilijaa itseään. Ainakin mulle se on jonkinlainen toivon ja rauhan luoja. Jätän isompiin käsiin asioita, joihin en itse yletä.

Uskon myös sillä tavalla, että sinne, minne ne meidän kädet eivät yllä, sinne ne Jumalan kädet yltävät. Meistä kaikki eivät voi olla Ukrainassa paikan päällä ja olla taistelemassa, mutta rukous on sitten yksi kanava. Jotain siinä on, tässä mysteerissä, kun ihmiset yhdessä rukoilevat jonkin hyvän ja oikean puolesta.

Mä olen joskus sanonut, että sydämet sykkivät saman asian puolesta vahvasti. Siinä on jotakin, mutta sen enempää mä en sitä rupea avaamaan, ei mun ymmärrykseni riitä.

Liisa: Tässä sanonnassa on kaksi puolta, rukoilu ja työnteko. Oletko toiminut jotenkin Ukrainan puolesta, tehnyt jotain?

Tuula: Lähinnä se on sitä kupeen kaivamista eli rahaa on voinut antaa. Mitään vaatelahjoituksia tai vastaavia en ole tehnyt, että se rahallinen apu on ollut se. Mites sä?

Liisa: Mäkin olen osallistunut erityyppisiin keräyksiin. Toisissa on ollut enemmän henkistä ja toisissa humanitaarisen puolen auttamista. Mutta kyllä mä olen miettinyt, että mitä me täällä Pirkkalassa voitaisiin tehdä. Voitaisiinko me pitää vaikka nyt syksyllä kirkkoilta, jossa keskityttäisiin rukoilemaan Ukrainan puolesta?

Tuula: Niin, ja rauhan puolesta.

Liisa: Ja rauhan puolesta ja maailmanrauhan puolesta. Kaikkien konfliktipesäkkeiden rauhan puolesta.

Tuula: Tuo on tosi hyvä idea. Meillähän on aamurukoushetkiä ollut keväällä ja ne jatkuvat nyt syksyllä. Mutta ne aamun rukoushetket ovat olleet aikaisin eivätkä kaikki ole aamuihmisiä, en minäkään. Illan rukoushetki on tosi hyvä ajatus.

Liisa: Tämä sota on nyt tosi paljon ihmisten mielissä. Se voi mennä jopa liian henkilökohtaiseksi ja taakka muuttua liian raskaaksi. Nyt on vielä huoli sähkönkulutuksesta. Kotimaassa tulee jatkuvasti uutisia, että meidänkin tilanteemme hankaloituu. Onko seurakunnalla mitään kanavaa, jos ihminen haluaa purkaa huoliaan niin voiko tulla, onko apua tarjolla?

Tuula: Ehdottomasti. Kaikki me seurakunnan työntekijät ollaan sitä varten ja ollaan korvat auki. Diakoniatyö tietysti erityisesti tukee vaikeissa elämäntilanteissa ihan käytännössä, se on sitä laboraa. Mutta pappien, diakoniatyöntekijöiden ja muiden työntekijöiden yhteystiedot löytyvät nettisivuilta. Voi soittaa ja kysyä, että voisiko tulla juttelemaan, kun mieltä painaa.

Liisa: Mä muistan silloin, kun sota alkoi torstaina ja olin sunnuntaina messussa. Siinä on sellainen aika pitkä rukousosio, jonka päätit Franciscus Assisilaisen rukoukseen rauhan puolesta. Se teki muhun lohduttavan vaikutuksen ja mietin, voitaisiinko tämä meidän jutteluhetki päättää siihen rukoukseen.

Tuula: Päätetään vaan.

Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale.

Niin että sinne, missä on vihaa, toisin rakkauden. Sinne, missä on loukkausta, toisin anteeksiannon. Missä epäsopua, toisin yksimielisyyden. Missä erehdystä, osoittaisin totuuden. Missä epäilystä, auttaisin uskoon. Missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen. Missä pimeyttä, loisin sinun valoasi. Missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.

Toiveikas taustamusiikki alkaa soida taustalla hitaasti kasvaen.

Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita, hakea ymmärrystä kuin ymmärtää toisia, pyytää rakkautta kuin rakastaa muita, sillä antaessaan saa, kadottaessaan löytää, unohtaessaan saa anteeksi ja kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.