Jakso 1: Usko

Alussa rauhallinen tunnusmusiikki huilulla.

Äänessä kirkkoherra Olli-Pekka Silfverhuth:

”Olen kyllä kristitty, mutta en mikään uskovainen.” Tällaisen kommentin kuulee varsin usein, ja ainakin minussa se herättää monta ajatusta. Mistä oikein on kyse? Sanoilla on merkityksensä. Jollain tavalla tuo uskovainen-sana on ladattu ainakin meidän kulttuurissamme ja kielessämme sellaisella painolla, että se ei vedä puoleensa eikä tunnu houkuttelevalta. Se tuntuu monille vieraalta ja voimakkaalta. Toivottavasti sana usko ei kuitenkaan aiheuta ongelmaa.

Uskoa on yritetty määritellä monin eri tavoin, ja on sitä paljon myös tutkittu. Kirkossa ja uskontotutkimuksen alueella on havaittu, että entistä harvempi tunnustaa uskovansa niin kuin kirkko opettaa. Näin siis Suomessa, mutta sama kehitys liittyy muutenkin länsimaihin. Samalla kuitenkin voi kysyä, että mitä ajatellaan kirkon opettavan, ja mikä on uskon suhde opinkappaleisiin. Jos uskontunnustuksen jokaiseen kohtaan ei pysty täydestä sydämestään liittymään, niin tarkoittaako se sitten, että ei voi uskoakaan?

Uskonnosta ja varsinkaan uskosta puhuminen ei ole kovin muodikasta. On jotenkin helpompaa etsiä asioille kiertoilmaisuja ja puhua esimerkiksi hengellisyydestä. Kyse ei kuitenkaan ole välttämättä siitä, että usko olisi jotenkin tabu. Syitä voi olla muitakin. Moni tuntee alamittaisuutta uskon kielen ja terminologian kanssa. Sellainen voi tuntua poissulkevalta tai muuten vaan vieraalta.

Kun ajatellaan kristillistä uskoa, niin ei olla tekemisissä niinkään väitelauseiden kanssa vaan liitytään suureen kertomukseen. Usko liittää meidät siihen tapahtumasarjaan, joka on koettu keskellä juutalaista traditiota. Siellä Jeesus eli ja vaikutti, siinä ympäristössä kohtaamme myös ristinkuoleman ja ylösnousemuksen. Usko on pohjimmiltaan tähän kaikkeen liittymistä ja sen niveltämistä elämään. Toki ensimmäisten kristillisten yhteisöjen myötä alkoi muodostua kristillinen oppi, joka näkyy myöhemmin uskontunnustuksen sanoittamisessa. Oppi on osaltaan kantanut ja kannatellut kristillistä kirkkoa, kuten myös kirkon virat ja monet käytänteet. Raamattu on ohjannut ihmisiä uskon salaisuuksien äärelle, mutta viime kädessä niissäkin on kyse suureen kertomukseen liittymisestä.

Usko ei ole siis totuuslauseita. Kyse ei ole siis pohjimmiltaan sellaisesta, jota filosofia tavoittelee. Toisaalta uskon kieli ja sanoitus tulevat lähelle sitä maailmaa, jossa etsitään totuutta. Onhan uskossakin kuitenkin etsimisen ulottuvuus vahvasti läsnä. Ihminen on siis kokonaisvaltaisesti matkalla ja liikkeellä uskon salaisuuksia etsien tai niitä tiedostamatta mukanaan kantaen. Raamattu, traditio ja niiden pohjalle rakentunut kristillisyys ovat luoneet kristityille väylän, jota pitkin kulkea elämän kysymystensä kanssa. Väylä puolestaan on välillä hyvinkin kapea ja kivikkoinen eikä sillä suunnistaminen ole mitenkään helppoa. Suuntaa on otettava uudestaan, mutta ei uskokaan ole staattinen ja pysyvä vaan muuttuva.

Kun puhutaan uskosta ja uskomisesta, on siis olennaista kysyä mitä sillä kulloinkin tarkoitetaan. Usko voi viitata johonkin tulevaan tapahtumaan, jota ei kuitenkaan tiedetä varmasti. Kuinka moni onkaan viimeisen vuoden aikana tapaillut ilmaisua, että uskon koronan kukistuvaan johonkin tiettyyn ajankohtaan mennessä. Kukaan ei kuitenkaan voi tietää, koska kulkutauti menettää otteensa. Johonkin voi silti uskoa, vaikka sitä ei tiedä varmasti. Kyse on tässä tapauksessa tiedon puutteesta. Lähelle tätä tulee olettaminen. Tämäkin lienee tuttu tilanne viime ajoilta. Kun luotamme jonkun sanomisiin, uskomme häntä. Ihan oma kysymyksensä on sitten uskonnollinen usko.

Kristinuskossa on kyse uskonkokemuksen eteenpäin välittämistä ja sen jakamista tai jotenkin siihen ripustautumista. Kristillisen uskon ytimessä on ylösnousemuksen viesti. Usko on elämän voittoa kuolemasta.

Uskoon kuuluu aina myös salaisuus, mysteeri. Sellainen, jota sanat eivät tavoita. Itselleni yksi tärkeimmistä uskon määritelmistä, on ilmaistu heprealaiskirjeestä. Siinä todetaan uskon olevan sen todellisuutta, mitä toivotaan sekä sen näkemistä, mitä ei nähdä. Kovin montaa uskon määritelmää ei lopulta ole Raamatun lehdillä, mutta tämä kohta on sitäkin merkityksellisempi. Ei siihen oikein ole mitään lisäämistä.

Usko on matkan tekemistä, se on eräänlainen tila, joka on elämässä läsnä. Matkalla oleminen on puolestaan liikettä, ja tätä kaikkea ohjaa toivo. Liike lähtee Kristuksesta, joka on avannut uuden ja elämään vievän tien. Kristususkossa ei ole kyse ajattelusta, ideologiasta tai mielipiteestä. Kyse on kokonaisvaltaisesta asennoitumisesta ja suuntautumisesta kohti Jumalaa. Häntä, joka saa lopulta aikaan uskon ja kaiken sen hyvän, mitä usko voi tuottaa. Usko on Kristuksen seurassa kulkemista, Hänestä sekä hänen hyvistä lahjoistaan osalliseksi tulemista.

Paaston alkaessa asetumme kulkemaan niitä jälkiä, joita Kristus on edeltä kulkenut. Samalla siirrymme seuraamaan Kristusta sille tielle, joka on kaikessa sen vastakohta, mitä on tavattu pitää hyvänä. Toivon sijaan edessä on myös epätoivoa, epäluottamusta ja pelkoa. Tämän kaiken keskellä Kristuksen uskoo ihmiseen. Se saa aikaa toivoa ja rakkautta. Se on annettua ja lahjaksi saatua."

Lopussa rauhallinen tunnusmusiikki huilulla.