Jakso 1: Ylpeys

Puhujana Olli-Pekka Silfverhuth.

”Jos joku näkee veljensä tekevän syntiä, joka ei johda kuolemaan, hän rukoilkoon ja siten antakoon hänelle elämän; tarkoitan niitä, joiden synti ei ole kuolemaksi. Mutta on myös syntiä, joka johtaa kuolemaan, ja sellaisen synnin vuoksi en kehota rukoilemaan. Kaikki vääryys on syntiä, mutta sellalistakin syntiä on, joka ei johda kuolemaan.”

Tämä Johanneksen kirje on innoittanut jo varhaisia teologeia pohtimaan syntiä. Läntisessä kristikunnassa on tehty eroa niin sanotun perisynnin ja tekosynnin välillä. Perisynnillä tarkoitetaan langennutta ihmiskuntaa, ja lankeemukseen nähdään tapahtuneen aikanaan paratiisissa. Tekosynnit ovat sitten yksittäisiä tekoja, jotka ovat pahimmillaan johtaneet jonkinlaisiin syntiluetteloihin, joista on tullut myös jopa ihmisen moraalisuuden ja uskonnollisuuden mittari. Toisaalta tekosyntejäkin on erilaisia, ja katolisessa teologiassa on määritelty erikseen ns. kuolemansynnit, jotka ovat raskaampia rikkomuksia Jumalan tahtoa ja lakia vastaan. Näiden kuolemansyntien on nähty tuhoavan hyvää, ja ennen kaikkea ne paaduttavan rakkautta, ja johtavan lopulta kuolemaan, jos ihminen ei kykene katumukseen ja syntien tunnustamiseen.

Kuolemansynneiksi vakiintui lopulta seitsemän pahetta, ja lista sai lopullisen muodon paavi Gregorius Suuren ansioista. Hän on yksi historian suurista paaveista, ja taustaltaan askeettista elämää viettänyt munkki. Näin ollen ei ole lainkaan sattumaa, että kuoleman syntien listalla on vahvasti näkyvissä erämaaisien ajattelua. Nämä askeettista elämää viettäneet kristityt keskittyivät kokonaisvaltaisesti hengellisyyden harjoittamiseen, uskon elämän ydinkysymysten miettimiseen ja omalla ulkonaisesti vaatimattomalla elämällään Kristuksesta todistamiseen. Tämä kaikki tapahtui samaan aikaan, kun kristinuskosta oli tullut vallanpitäjien silmissä hyväksytty ja vakiintunut uskonto.

Vaikka kuolemansynnit vakiintuivat Gregorius Suuren aikana, niin jo kauan ennen häntä erämaassa vaikuttanut Pyhä Antonius pohti yhdessä muiden isien kanssa luostari- ja askeesielämään liittyviä ohjeita, joihin pohjautuu paheluettelo. Näistä paheista kiteytyi lopulta seitsemän kuolemansynnin lista, joka vakiintui läntisessä kirkossa paavi Gregoriuksen aikana ylpeydeksi, ahneudeksi, kateudeksi, hekumallisuudeksi, mässäilyksi, vihamielisyydeksi ja hengen velttoudeksi. Kiinnostavaa on ajatella, että yleensä synneiksi on ymmärretty tekoja, mutta näiden seitsemän kohdalla kyse ei ole yksittäisistä teoista. Sen sijaan edessämme on pikemminkin asenteita ja sydämen suuntaa kuvaava.

Alkanut paastonaika kutsuu meitä katsomaan ja tarkastelemaan itseämme, omia arvojamme ja elämäntapaamme. Yksi tapa katsella omaa elämää ja myös yhteistä elämää nousee pysähtymällä näiden klassisten kuolemansyntien äärelle. Ne ovat jääneet teologiassa ja kirkon opetuksessa hiukan taka-alalle, mutta ovat innoittaneet sitäkin enemmän taitelijoita, kirjailijoita ja runoilijoita. Kaikista tunnetuin teema käsittelevä teos on italialaisen Dante Alighierin 1300-luvulla kirjoittama runoelma La divina commedia eli jumalainen näytelmä. Se on kirjoittajan matka helvetin ja kiirastulen kautta taivaaseen. Moni tietää teoksen, mutta mistään kevyestä klassikosta ei ole kyse. Sen verran syvissä vesissä kuljetaan, mutta kuolemansyntien miettimisen kuulukin pysäyttää.

Kuolemansynnit ovat aikojen varrella asettuneet järjestykseen, joissa kärkipaikkaa pitää ylpeys. Se ei suinkaan ole sattumaa. Ylpeyden syntiä ja vitsausta vastaan taistelu on aina, ja se taitaa edelleen olla yksi niistä vitsauksista, jonka ääreltä itsensä usein löytää. Gregorius Suurikin tästä muistuttaa kuvatessaan ihmisen lankeamista ylpeyden syntiin neljällä eri tavalla. Yksi näistä on, että kuvittelee omaavansa jotain itsessään. Toinen on kuvitelma, että on saanut jotain Jumalalta oman ansionsa takia. Kaksi muuta ovat, että ihminen pitää itseään parempana kuin muuta ja neljäntenä kuvitelma siitä, että omistaa jotain, mitä ei todellisuudessa omista. Eipä taida olla kenellekään olla ihan vieraita tunteita myöskään tässä ajassa. Siinä mielessä ihminen on pysynyt samana.

Ylpeyden pohtiminen ja miettiminen vie syviin vesiin. Onhan ihmisessä myös luontainen ajatus ihailla omaa uhrautumistaan, ja muuttaa sitä salakavalasti myös sankaruudeksi. Kun on luopunut jostain tärkeästä, siitä tulee pahimmillaan ylpeyttä ruokkivaa oman itsensä nostamista. Hyvän tekeminenkin saattaa kääntyä ylpeydeksi, kun siitä tekee numeron. No, suurin osa hyvää tekevistä ei onneksi tee auttamisestaan numeroa, mutta ylpeyden perkele vaanii meitä yllättävissäkin tilanteissa. Ja vielä selvemmin tämä tulee näkyviin hengellisen elämän alueella, jonka tunnistaminen on vaikeaa. Kun oman uskon elämän hoitaminen alkaa näyttäytyä oikeammalta kuin toisen, pitäisi hälytyskellojen soida. Mutta niissäkin tilanteissa on helpompaa ajatella omien näkemysten edustavan oikeanlaista Raamatun tulkintaa ja hengellistä perinnettä, kun taas toisesta perinteestä tulevien hengellisyyden kanssa on vähän niin ja näin. Ja vaikka sitä kuvittelisi olevansa suvaitseva ja ymmärtävä, niin helposti hengellinen kilvoittelukin kääntyy kamppailuksi minun ja sinun tai meidän ja heidän välille. Silloin hengellisyyskin muuttuu ylpeydeksi.

Ylpeydestä ei ole pitkä matka ylimielisyyteen. Eikä oikein voi välttyä sen toteamiselta, että ajassamme tuntuu välillä olevan jotenkin sankarillista olla ylimielinen ja itseään esille nostava. Siitä huolimatta, että joillekin musiikin tai urheilun tähdille tai julkisuuden henkilöille ylpeänoloinen kuva on osa brändinrakentamista, joka on osa tämän ajan sankaruutta. Paradoksaalista onkin, että moni voi kyllä paheksua ylpeää ja ylimielistä asennetta, mutta samalla fanittaa niitä staroja, joiden julkisuuskuvaan kuuluu ne ärsyttävät piirteet. Tällainenkin ihminen on.

Psykologiselta kannalta katsottuna voidaan ajatella, että ylpeyttä voi olla sekä positiivista että negatiivista. Ensin mainittu on hyvää itsetuntoa, joka on voimavara. Jälkimmäinen on sellaista ylpeyttä, joka muuttuu negatiivisuudeksi. Tällainen ylpeys johtaa usein erilaisiin konflikteihin. Ihminen, joka on ylimielinen, uskoo itsestään liikaa. Samalla tilalle voi tulla hybris siitä, että on virheetön ja erehtymätön. Sellaista ihmistähän ei ole, ei vaan ole. Ylimielinen ihminen ei ole valmis oppimaan ja suhtautumaan uteliaasti uuteen. Siitä seuraa ristiriitoja. Dante Alighierin sanoin ”Jos emme säätele ylpeyttämme, se tulee olemaan pahin rangaistuksemme”.

Ylpeyden perkele vois siis kiusata monella tavalla.

Kun mietin ylepeyttä ja ylpistymistä, tulee mieleen sadut, joita lapsuuden perheessäni paljon luettiin. Aisopoksen tarinakirja opetti myös minulle elämän perusasioita, ja sieltä on jäänyt ihmeellisellä tavalla mieleen klassikkosatu Jäniksen ja kilpikonnasta. Se meni jotenkin näin eli

Olipa kerran jänis, joka kehuskeli olevansa nopeampi kuin kukaan muu metsän eläimistä.

Kukaan metsän eläimistä ei uskaltanut kilpasille – paitsi kilpikonna.

”Olet metsän hitain eläin. Voitan sinut aivan varmasti. Tästä tulee helppo kilpailu!” jänis totesi.

Metsän eläimet muodostivat polulle radan, ja niin juoksukilpailu saattoi alkaa. Jänis sinkautti vauhdilla matkaan ja hävisi pian näköpiiristä.  Kilpikonnakin hankkiutui liikkeelle. Se nosteli hitaasti jalkojaan ja hivuttautui senttimetri senttimetriltä eteenpäin.

Jonkin matkaa juostuaan jänis vilkaisi taakseen. Kilpikonnaa ei näkynyt missään. Jänis istahti alas ja päätti ottaa pienet nokoset.

Jänis torkkui niin sikeästi, että unohti ajan kulun. Kun se viimein heräsi päiväuniltaan, se huomasi kilpikonnan olevan jo aivan maaliviivan tuntumassa.

Jänis ponkaisi jaloilleen ja juoksi täyttä vauhtia ottaakseen kilpakumppaninsa kiinni. Mutta kilpikonna asteli jo maaliin. Se oli voittanut kilpailun hitaasti mutta varmasti. Ja muut eläimet ymmärrettävästi hurrasivat. Jänis ymmärsi olleensa ylimielinen, ja liian varma itsestään. Ja juuri ylimielisyys johti noloon lopputulokseen. Siihen loppui jäniksen itsensä kehuminen.

Tässäkin vanhassa sadussa on syvä opetus. Ylimielisyys voi kääntää itsestään selvyydenkin vastakohdaksi. Mahdotonkin voi muuttua mahdolliseksi, jos ylimielisyys kasvaa liian suureksi. Ja koska ylimielisyyden takana on vääränlainen ylpeys, myös ylpeys voi saada aikaan konflikteja tai nöyryyttämistä. Toisaalta ylpeydenkin kohdalla voi kysyä, että onko ylpeys kuitenkaan aina pahasta. Eivätkö vanhemmat saisi olla ylpeitä lapsistaan tai isovanhemmat lastenlapsistaan? Eikö onnistuneista saavutuksista tai tavoitteiden toteutumista saisi tuntea pientä ylpeyttä? Kyllähän sitä pitää pystyä välillä myös tuntemaan. Toisaalta voi kysyä, että onko ylpeys myös jollain tavalla kulttuurisidonnaista vai ovatko ihmiset sittenkin samanlaisia kulttuuritaustasta riippumatta.

Liiallista ylpeyttä kannattaa vastustaa, mutta millä tavalla. Suuntaamalla sen vastakohtaan? Ylpeyden vastakohtana on pidetty nöyryyttä, mutta nöyryyshän on jotain sellaista, jota ei kuitenkaan pysty harjoittamaan. Mitä nöyremmäksi ihminen itsensä tuntee, sitä ylpeämmäksi hän tulee. Tietoinen nöyryys on jo ylpeyttä. Tämän taisi tunnistaa jo Martti Luther, joka muistutti vanhoilla päivillään ja elämässään paljon kokeneena, että nöyryyden harjoittaminenkin voi kääntyä lopulta Jumalan edessä hapuiltavaksi ansioksi tai toisten ihmisten alas painamiseksi.

Klassisten kuolemansyntien lista, myös ylpeyden pahe, on meille eräänlainen peili elämästä. Tuosta peilistä paljastuu ihmisyyden koko kuva. Kuvaa voi katsella monin eri tavoin, mutta mitä rehellisemmin sitä katselee, sitä syvemmin voi myös elämää ymmärtää. Siitä avautuu myös ikkuna paastonaikaan, joka aloitettiin monissa kirkoissa tuhkalla merkitsemisellä. Tuhkaristin vastaanottaminen otsaan, on katumuksen merkin vastaanottamista. Merkkiä ei tehdä sen vuoksi, että se korostaisi mitenkään omaa paastoamistamme. Sen sijaan ajattelen tuon tuhkaristin kuvaavan sitä, että paastonaika yhdistää meidät ristin tielle. Matkalle, jolla riisutaan kaikki turha ja epäolennainen. Ristin seuraaminen ei ole uskonnollista suorittamista tai ansiota, hengellisiä tunteita tai parannuksen teoilla kehumista. Se on yksinkertaista kiinnittymistä Kristukseen ja hänen ristiinsä. Ristin tiellä kuljetaan elämän erilaisten kuormien kanssa, mutta ne kulkevat kiinnittyneinä kahteen poikkipuuhun. Vanhan arkkivirren sanoihin liittyen:  

”Kun hitaus ja ylpeys jäytävät sieluamme, ja ahdistus ja epäilys näin ovat kiusanamme, niin silmät luomme Jeesukseen, muistamme hänen kärsineen
pitkänäperjantaina.”

Levollista paastonajan jatkoa.