Jakso 3: Viha

Puhujana Jukka Jormanainen.

"Se jotenkin ilkeä ja vuotta ylemmällä luokalla ollut poika. Hän, jonka kohtaamista välttelin keskikoulun ensimmäisellä. Se vääpeli, joka sai nautintoa iltalomien polttamisesta. Se helsinkiläisen  uskonyhteisön asialla liikkunut katuevankelista, joka jossakin Punavuoren suunnalla toivotti nauraen hyvää matkaa helvettiin. Kaikki ne ihmiset, jotka ovat iskeneet vyön alle.

Ja vähän näkökulmaa omasta navasta laajentaen vaikkapa ne ihmiset, jotka kohtelevat eläimiä huonosti, lyövät tai kiusaavat Luojan luomia. Ja myönnetään – myös ne ihmiset, joiden mielipiteet tai asenteet vain ärsyttävät.

Ehkä listaan voisi lisätä myös Jumalan. Sillä onhan niitäkin hetkiä ollut, jolloin oman elämän vastoinkäymisistä ei ole ketään muuta voinut syyttää. Oli sentään Jumala, jota vihata.

Tuollainen lista nousi mieleen, kun mietin, keitä olen joskus vihannut. Ladulla kävelijät jätän pois –  yritän ajatella, että he ovat ehkä vain ymmärtämättömiä.

Mille sinä olet suuttunut tai vihastunut? Mieti rauhassa, sillä ei näistä vielä ole kuolemansynneiksi.

Vihalla ja vihamielisyydellä on eroa. Jaakko Heinimäki on muistaakseni jossakin yhteydessä kirjoittanut, että vihamielisyys on vihan alle jäämistä.

Jos puhutaan vihasta, ajatukset kulkevat helposti vihan tunteeseen. Suuttumus, kiukustuminen tai vihastuminen ovat ihmisen normaaleja ja tarpeellisia tunteita. Ne eivät ole missään katsannossa syntejä – kuolemansynneistä puhumattakaan.

Vihan tunteen kokeminen voi olla pikemminkin merkki terveestä ja toimivasta omastatunnosta. Kun näen ihmistä tai eläintä kohdeltavan väärin, epäasiallisesti tai jopa julmasti, tunnen toivottavasti vihaa epäoikeudenmukaisuutta tai vääryyttä kohtaan. Tulee mieleen Jeesuskin – miten hän siellä temppelissä kerran suutahti.

Ja kun tunnistan syrjinnän tai epäoikeudenmukaisuuden, vihan tunteen herääminen voi olla juuri se ratkaiseva asia, joka saa minut toimimaan asioiden muuttamiseksi ja korjaamiseksi.

Kristillisessä perinteessä vihamielisyyden vastakohtana on pidetty uskoa. Usko on luottamusta hyvän voimaan, kaiken hyvän antajaan – Luojaan ja Jumalaan.

Näin ajatellen – vihamielisyys on jonkinlaista pessimismiä. En usko kenestäkään enkä mistään hyvää. Toimin niin kuin jokainen kohtaamani ihminen olisi paha ja epäluotettava. En avaa oveani naapurille tai muukalaiselle – en ehkä läheiselle ihmisellekään. Koska en uskalla luottaa.

Pahinta vihamielisyyttä ei kuitenkaan taida olla se, mikä on helppo tunnistaa – kuten selkeät sanat ja teot. Pahin vihamielisyys on jossakin rivien välissä, sanomattomina ajatuksina, joiden ohjaamana toimitaan.

Poliitikko voi käyttää taitavasti ihmisten vihan tunteita hyväkseen. Ja jos hän on oppinut asiansa, hän voi lietsoa vihamielisyyttä lausumatta yhtään sanaa, josta hänet saataisiin kiinni ja vastuuseen. Joskus se, mitä jätetään sanomatta, on merkittävämpää kuin se, mitä ääneen lausutaan.

Työpaikalla työntekijä tai lähijohtaja voi välttää syytökset epäasiallisesta kohtelusta tai kiusaamisesta – kunhan toimii oman vihamielisyytensä kanssa taitavasti. Pahinta ei ole se, mitä sanotaan tai tehdään näkyvästi. Voin kohdella sinua näennäisen asiallisesti, jopa ystävällisesti – ja silti rakentaa elämästäsi helvettiä. Myrkyn voi kylvää niinkin, että sen vaikutus paljastuu vasta ajan myötä.

Vihamielisyys on vihan tunteen alle jäämistä. Jos sen ajattelisi näin, millaisen peilin edestä sitä löytää itsensä? Mitä se näyttää tai paljastaa?

Voisiko peilin edessä ajatella niitä ihmisiä, joita minun on vaikea sietää? Heitä, joiden sanat tai tekemiset pyörivät illalla mielessä. Heitä, jotka jostakin syystä sitovat ajatuksiani.

Tai voisiko tutkia, mitkä ajatukset, aatteet, ideologiat tai uskonnäkemykset saavat minut ärsyyntymään? Kenties kaikki ne ajatukset, joita pidän väärinä tai virheellisinä. Ne ajatukset, jotka riitelevät oman uskoni tai maailmanselitykseni kanssa. Ne pohdinnat, jotka koen itselleni vieraiksi tai pelottaviksi.

Tässä kun eletään paastonaikaa ja kuljetaan kohti hiljaisen viikon teemoja, ei voi välttää sitä yhtä kertomusta vihasta ja vihamielisyydestä. Kaikki ne kohtaamiset, joissa Jeesus puolusti elämän marginaaleihin työnnettyjä ja asettui samalla vastakkain fariseusten ja muidenkin kanssa. Jostakin alkoi se vihamielisyyden virta, ehkä hyvinkin pienestä norosta. Se, joka vei väkivaltaan.

Miten sen omalla kohdallaan pysäyttäisi. Ettei pienestä purosta kasvaisi sitä vuolasta virtaa, joka vie kaiken mukanaan. Sielun ja koko elämän.

Ja muistaisiko paastonaikana senkin, että jossakin edessäpäin odottaa ylösnoussut. Tulee vastaan ja katsoo silmiin. Sanoo: ”Älä pelkää.”